Metsästäjän vaimona pääsen osalliseksi metsästäjiä askarruttaviin kysymyksiin. Viime vuosina tunteita on kuumentanut Suomessa harjoitettu susipolitiikka, jolle ei ole löytynyt vastakaikua maakuntien miehissä ja naisissa.
Jo vanhastaan susi on herättänyt suomalaisissa pelonsekaisia tunteita, sillä aikoinaan sudet tappoivat karjaa ja jopa lapsia. Sudet saatiin 1900 – luvulla hävitettyä liki olemattomiin, joten laji rauhoittettiin vuonna 1973. Sittemmin kanta on kasvanut, ja erityisen voimallisesti viimeisen neljän vuoden aikana.
Älläkkä susista on kiihtynyt, kun sudet ovat rohkaistuneet tulemaan asutuksen lähelle. Jotain on susipolitiikassamme pielessä, jos liikuntatunneilla opettaja ei uskalla lähettää lapsia suunnistamaan, luonnossa liikkumista aletaan karttamaan tai koirien liikkumista metsässä rajoittamaan. Metsämiestä raivostuttaa, kun sudet saattavat tappaa arvokkaan jahtikoiran kotipihassa.
On mielenkiintoista, miten ristiin Luonnonvarakeskuksen ja metsästäjien susihavainnot menevät. Metsästäjät ovat turhautuneita, kun heitä ei tunnuta ottavan vakavasti. Äärimmillään he ovat väläytelleet jahtilakkoon menemisellä, jolloin hirvikannan harventamisesta saisivat vastata maksulliset viranomaiset.
Sudella on oma paikkansa Suomen luonnossa, mutta se on luisumassa vauhdilla omalta uraltaan. Kyllähän ihmisen pitäisi pystyä elämään susia pelkäämättä. Paikallisesti tiedetään, mikä on alueen susitilanne, ja siihen pitäisi pystyä reagoimaan myös paikallisesti. Kaatoluvan saaminen pitäisi tapahtua nopeasti, jotta häirikköyksilöt saataisiin poistettua viipymättä.
Rinnakkaiselo ihmisen ja suden välillä on mahdollista, mutta sen pitää tapahtua ihmisen ehdoilla. Susien pannoittaminen mahdollistaa seuraamisen, jolloin epätoivottavat kohtaamiset voidaan välttää. Tulevaisuutta saattaa olla myös koirien varustaminen kameraliiveillä.
Vaikka susipolitiikassa on yritetty ottaa askelia oikeaan suuntaan, on työtä kovasti vielä tehtävänä. Tähänkin asiaan on Euroopan Unionilla sana sanottavana. EU – tuomioistuimessa on käsiteltävänä valitus koskien muutaman vuoden takaista aikaa, jolloin susikantaa pyrittiin koulimaan rajoitetulla pyynnillä. Toivoa sopii, että päätös tulee nopeasti, ja voidaan palata omaan hyvään harkintaan kansallisen susikannan säätelyssä.
Kukaan ei halua – eivätkä etenkään metsästäjät itse – ottaa käyttöön laittomia keinoja. Hidas byrokratia rapauttaa kuitenkin uskoa oikeusvaltioon ja kääntyy sutta vastaan. Luontokappale on viaton ja toteuttaa vain lajiominaisia piirteitään niin pitkälle, kuin se vain on mahdollista. Siksi susipolitiikassa on ennen kaikkea kyse siitä, kuka on luomakunnan herra.