Moni meistä muistaa keväällä paljastuneet räikeydet vanhustenhoidossa. Ei ollut kuitenkaan hoitajien vika, jos tarvittavia käsipareja ei ollut tarpeeksi. Moni lopetti työnsä, kun ei pystynyt tekemään sitä niin hyvin, kuin olisi halunnut.
Osallistuin sosiaali – ja terveysvaliokunnan kesämatkaan Pirkanmaalle, jossa tutustuimme Tampereen kaupungin tapaan järjestää sote-palvelut. Esimerkkikohteena ikäihmisten palveluista oli tehostetun palveluasumisen Kontu-koti, jonka takana oleva yritys ei tavoitellut hampaat irvessä voittoa.
Usein asiakaslähtöisyys on sananhelinää, mutta vierailukohteessa se sai konkreettisen muodon. Kontu-kodissa se tarkoittaa nukkumista ja syömistä, silloin kun asukas haluaa. Se tarkoittaa iskelmämusiikkia tai virsiä – oman mieltymyksen mukaisesti.
Tärkeintä on, että asukkaita kuunnellaan ja toiveita toteutetaan – sellaisiakin, joihin ei enää uskottu olevan mahdollisuutta, esimerkkinä vesiskootterilla ajelu.
Paikan arvomaailma tekee Kontu-kodista houkuttelevan elämän ehtoopäivien viettämiselle, mutta asuminen siellä on silti samanhintaista kuin muissa Tampereen kaupungin tehostetun palveluasumisen yksiköissä. Myös työpaikkana se on kiinnostava, mikä näkyy hoitajien vähäisenä vaihtuvuutena sekä sairaspäivien selvästi niukempana määränä.
Vierailu osoitti minulle, että asioita voidaan tehdä toisella tavalla eikä yhtään sen kalliimmin, jos vain riittää tahtoa. Se toisella tavalla tekeminen onkin usein hankalaa, sillä se vaatii myös ajattelutavan muutosta.
Kontu-kodissa ei ole henkilökunnan omia taukotiloja, vaan hoitajat syövät ja kahvittelevat yhdessä asukkaiden kanssa. Kaikki vuorossa olevat ovat koko ajan läsnä asukkaiden arjessa eikä hoitajapula vaivaa, vaikka laskennallinen hoitajavahvuus onkin 0,63. Saimme näin ensikäden todistusta, ettei hoitajamitoitusta nostamalla yksistään ratkota hoitoalalla olevia ongelmia. Oikea-aikainen hoitajien kohdentaminen on sen sijaan ratkaisevan tärkeää.
Henkilökohtaisesti koin huojentavana nähdä, että Suomessa on hyviä ikäihmisten hoitolaitoksia eikä niiden ei tarvitse olla ankeita ja kiireestä tuskastuneiden hoitajien työpaikkoja.
Omakaan vanhuus ei tunnu enää pelottavalta, sillä nyt tiedän elon voivan olla viimeisessä kodissa aidosti hyvää – jopa hauskaakin.