Arvoisa juhlayleisö!
Olin varsin ilahtunut saadessani kutsun tulla tuomaan musiikkiopiston 45-vuotisjuhlaan kaupungin tervehdys. Musiikkiopistolla on nimittäin itseeni ja perheeseeni yhtä pitkä kohtalonyhteys kuin oppilaitoksella on ikää.
Äitini Sirkka Mattila opetti siellä laulua heti perustamisvuodesta 1973 lähtien 2000 – luvun alkupuolelle, yli 30 vuoden ajan. Löytyypä musiikkiopiston vuosikertomuksista merkinnät eräästä Hanna-Leena Mattilastakin, joka toimi 80 – luvulla sivutoimisena pianonsoiton tuntiopettajana. Kaikki sisarukseni ja omat lapseni ovat opiskelleet eri instrumenttejä, ja osa sai opintojensa päätteeksi musiikkikoulun päästötodistuksenkin. Lapsuuteni ja nuoruuteni kuluivat musiikkiopiston vaikutuspiirissä, ja kodissani kuului lähes aina jonkun soittamista tai laulamista.
Kun ryhdyin valmistelemaan tätä tervehdyspuhettani, otin yhteyttä nykyiseen rehtori Kristiina Leskiseen saadakseni käsiini koulun historiikin, jottei puheeni sisältö olisi vain henkilökohtaista muisteloa. Kävikin ilmi, ettei sellaista ole tehty. Sen sijaan sain käyttööni kaksi mapillista musiikkiopiston vuosikirjoja ja lehtileikkeleitä, joiden myötä sain tehdä nostalgisen matkan paitsi lapsuuteni ja nuoruuteni Raaheen, mutta myös siihen hienoon kulttuurityöhön, mitä Raahessa on tehty näiden vuosikymmenien aikana. Ja sanon jo tässä vaiheessa, että musiikkiopisto on totisesti historiikkinsa kirjoittamisen ansainnut, ja käytettävissä oleva materiaali on siihen varsin hyvä. Vielä on myös elossa henkilöitä toiminnan alkuajoilta, joten työ kannattaa laittaa jalalle, nyt kun haastattelutyötä on mahdollista vielä tehdä.
Hyvä juhlayleisö!
Musiikkiopiston syntysanat kaupungissamme juontavat juurensa tilanteeseen, jossa useita vuosikymmeniä lasten ja nuorten musiikinopetuksesta ja kaupungin kulttuurielämän rikastuttamisesta vastannut Raahen opettajaseminaari lakkautettiin. Jo vuonna 1970 oli kaupunginhallitus antanut tehtäväksi selvittää mahdollisuuksia musiikkiopiston toiminnalle Raahessa. Pari vuotta kului kehittelyn ja toimitilakartoituksen merkeissä, ja vuonna 1973 – sopivasti kaupungin 325- vuotisjuhlien kynnyksellä – toiminta alkoi Sovion säätiön omistamassa talossa Rantakadun varrella. Talossa joka tänä päivänä tunnetaan nimellä Soveliuksen talo.
Musiikkiopiston ensimmäinen johtaja oli Erkki Luukko. Toimintaa aloiteltiin tuntiopettajien voimin, joista pianonsoittoon valittiin Erkki Jukkola, Heli Mäenpää ja Anna-Maija Paganus, kitaransoittoon Hannu Annala, lauluun Sirkka Mattila ja viulunsoittoon Aira Lindholm ja Matti Tuhkala. Klarinettia, trumpettia ja saksofonia opetti soittamaan Yrjö Tammi. Musiikkiopiston alkuperäisiin opettajiin kuului myös unkarilaislähtöinen Andras Fekete, joka veikeällä suomenkielellään ja huikealla soittotaidollaan valloitti raahelaiset.
Oppilaita oli 111, joista suurimman ryhmän muodostivat 7-10-vuotiaat, kaiken kaikkiaan 52 oppilasta. Tyttöjä oli 76 ja poikia 35. Vuoden 1973 toimintakertomuksessa kiitellään kaupunkia riittävistä toimitiloista ja kohtalaisesta opetuskalustosta. Toiminnan rahoitukseen saatiin harkinnanvaraista valtionapua tässä vaiheessa noin 30 prosenttia, mutta muuten kaupunki vastasi opiston hallinnosta ja taloudesta.
Seuraava vaihe opiston historiassa alkoi, kun syksyllä 1976 aloitti johtajan tehtävissä nuori Jarmo Marjomaa. Jo aiemmin oli herättänyt huolta toimitilan, melkein 200 vuotta vanhan rakennuksen paloturvallisuus, ja ensitöikseen Marjomaa otti ponnekkaasti kantaa uusien toimivampien tilojen puolesta.
Oppilasmäärä oli kolminkertaistunut alkuajoista, joten tilanahtaus oli todellinen. Vanhojen hirsiseinien läpi kuuluivat kaikki mahdolliset äänet, joten voitte hyvä yleisö kuvitella, miten kiusallista oli keskittyä omaan suoritukseensa, kun seinän toiselta puolelta kuului aloittelijan viulun vingutusta ja toiselta puolen laulajan harjoitusskaaloja. Pitkänkarin viipalekoulusta ja myöhemmin nykyisestä Heikun talosta saatiin seuraavien vuosien aikana lisää tilaa.
Musiikkiopiston opettajat järjestivät omia opettajakonsertteja ja matineoita. Oppilaat kartuttivat esiintymiskokemustaan oppilaskonserteissa ja lukuisissa muissa tilaisuuksissa eri puolilla kaupunkia olevilla kouluilla. Yleisö varmasti nautti esityksistä, mutta luultavasti pohjalaisella vakavuudella, sillä unkarilaisopettaja Andras Fekete moitti raahelaisyleisöä passiiviseksi. Hänen mukaansa soittaja tarvitsee innostavan yleisön kehittyäkseen varmaksi esiintyjäksi.
Oli muutenkin hengästyttävää lukea, mitä kaikkea toimintaa musiikkiopisto järjesti vuosittain. Raahe on ollut kerrassaan mahtava kulttuuri- ja musiikkikaupunki 1970 – ja etenkin 1980 – luvuilla! Yleisölle on varmaan jäänyt mieleen Raahe soi – tapahtumat. Yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa saatiin kaupunkiin vierailulle tuon ajan kuumia hottisbändejä kuten Pelle Miljoona. Myös oma nuorisomusiikkimme eli tuolloin kukoistuskauttaan, ja sen ajan ykkösnimistä mainittakoon yhtye nimeltä Stalker.
Pidettiin avoimien ovien päiviä, jotta kaupunkilaiset saisivat tutustua musiikkiopiston toimintaan. Johtaja Marjomaa yritti karistaa pois elitististä leimaa, jota lietsottiin toiminnan ylle. Vuonna 1977 musiikkiopiston yhteydessä aloitti myös pikkuihmisille tarkoitettu musiikkikoulu. Vuonna 1980 opetusministeriö myönsi Raahen musiikkiopistolle lakisääteisen, yli 40 prosenttia menoista kattaneen valtionavun ja muuttuneen aseman myötä nimikin muuttui Raahen musiikkikouluksi.
Jarmo Marjomaan yli 30 vuotta kestäneen johtajuuden aikana musiikkioppilaitos vakiinnutti asemansa kaupungissamme. Soitinopetus monipuolistui ja toimintaan tuli vahvasti mukaan puhallinorkesteri. Rehtori otti myös rohkeasti kantaa ikuisuusaiheeseen eli tilojen toimivuuteen ja riittävyyteen. Helpotusta tilanteeseen toi se, kun toimintaa päästiin harjoittamaan keskuskoulun ja Brahenkadun tiloissa. Musiikkikoulun toimistokin ehti olla keskuskoulun viereisessä vaaleanpunaisessa rakennuksessa kolmisenkymmentä vuotta.
Henkilökunnassa on alusta lähtien ollut kosmopoliittista vivahdusta. Puolalaisopettajien taiteellinen ja pedagoginen panos musiikkiopiston toimintaan saatiin 80 – ja 90 – lukujen taitteessa. Minullekin tulivat musiikkiopiston opettajat silloin lapsuuden kodin vuosina tutuiksi, ja tiedän että he muodostivat tiiviin ja hyvähenkisen työyhteisön.
Päätän historiaosuuden läpijuoksun tähän toteamalla, että tulevan historiikin kirjoittajalla on edessään mielenkiintoinen työrupeama.
Hyvä yleisö!
Alusta lähtien musiikin opiskelu on ollut koulussa tavoitteellista. Se tarkoittaa tutkintojen suorittamiseen tähtäävää opiskelua, ahkeraa harjoittelua ja esiintymiskokemuksen kartuttamista.
Musiikkikoulu on varmasti antanut kaikille oppilailleen ja sen työntekijöille paljon sisältöä elämään. Varsin moni on saanut musiikin harrastamisen myötä siitä myös ammatin. Kaikista ei ehkä ole tullut yhtä kuuluisia kuin 70 – luvun loppupuolella äitini lauluoppilaana olleesta Soile Isokoskesta, mutta yhtäkaikki opituista soitto- ja esiintymistaidoista on varmasta ollut hyötyä jossain elämän vaiheessa.
Pianonsoittamisen parissa opin myös itse erään parhaimman läksyn, mitä olen saanut elämässäni oppia. Tämä tapahtui kevättutkintoa antaessani toukokuussa 1985. Istuuduttuani pianon ääreen soittaakseni tutkintokappaleen arvovaltaiselle raadille, jossa muistan olleen ainakin rehtori Jarmo Marjomaan, en yhtäkkiä muistanut kappaleestani mitään, en vaikka minun annettiin ottaa nuotit eteeni. Aikani siinä tankattuani ja haluttuani vaipua maan rakoon, poistuin huoneesta järkyttyneenä ja voin kertoa, että järkyttyneen näköisiä olivat myös kuulolla olleet seuraavat soittajatkin.
Mentyäni kotiin ja kerrottuani äidille, mitä tapahtui ja että tähän loppuisi pianonsoittokin, sanoi äitini minulle: ”Jos olet yhtään minun tyttöni, niin nyt harjoittelet kappaleen NIIN hyväksi että osaat sen vaikka unissasi ja MENET huomenna uudestaan paikalle ja pyydät lupaa yrittää uudestaan”.
Ja niinhän siinä sitten kävi. Muistini palautui saman tien kun istuuduin pianon ääreen. Minä harjoittelin ja harjoittelin ja menin seuraavana päivänä tutkintoraadin eteen ja soitin kappaleeni kuin vettä vaan. Voitte uskoa mikä voittaja – fiilis oli tuon kokemuksen jälkeen.
Minulle tarinan opetus oli, että epäonnistumisen jälkeen on koottava itsensä, tehtävä vaan kovemmin töitä ja yritettävä uudestaan. Olen ollut äidilleni todella kiitollinen tuosta saamastani opeuksesta ja siitä, ettei minulla ollut curling- vanhempaa. Olen jakanut tämän kokemukseni vuosien aikana useiden oppilasryhmien kanssa, ja toivon mukaan se on kannustanut heitäkin siihen, että epäonnistuminen voi avata tien henkiseen kasvuun, jonka jälkeen on entistä vahvempi ihminen.
Omasta puolestani haluan kiittää 1970 –luvun alun Raahen rohkeita päättäjiä, kun uskoitte, että raahelainen kulttuurielämä tarvitsee ja ansaitsee musiikkiopiston kaltaisen toimijan.
”Ihminen ei näet elä yksistään leivästä, vaan täytyy olla myös sielun ravintoa.”
Jos jotain muuttumatonta havaitsisi musiikkiopiston alkutilanteen, kuluneiden vuosikymmenien ja nykytilanteen välillä, niin se on kaupungin ainainen rahan ja musiikin harjoittamiseen sopivien tilojen puute. 1970 – ja 1980 – lukujen Raahessa se johtui kovasta koulu- , päiväkoti – ja muusta rakentamisesta, ja nyt ei niin hurjassa kasvutilanteessa edelleenkin koulu-, päiväkoti – ja muusta rakentamisesta. Toivottavaa olisi, että musiikkiopisto voisi asettua tämän loputtomalta vaeltamiselta tuntuvan taipaleen jälkeen johonkin riittävän kokoiseen ja asialliset toiminnan kriteerit täyttävään paikkaan.
Arvoisa juhlayleisö!
Raahen kaupungin puolesta kiitän musiikkikoulua kaupungin kulttuurielämän rikastuttamisesta ja siitä merkittävästä kasvatustyöstä, jota sen upea henkilökunta on näiden kuluneiden vuosikymmenien aikana tehnyt. Yleisö yhtynee toivomukseeni että saamme nauttia töittenne hedelmistä vielä pitkään.
Vielä kerran, lämpimät onnitteluni!