Mitä olemme oppineet itsenäisyyden ensimmäisen vuosisadan aikana?

Satavuotiaasta Suomesta rohkenen sanoa, että Suomi on hyvä maa asua. Täydellinen maa tämä ei ole mutta hyvä maa tämä on.

Olemme saavuttaneet ykkössijoja ja kärkipaikkoja monilla mittareilla. Näin siitäkin huolimatta, että olemme nuori kansakunta, kansakunta, joka vielä sata vuotta sitten oli itse asiassa kehitysmaa, jos käytämme aikamme termiä kuvaamaan silloista yhteiskuntakehitystä. On hyvin ainutlaatuista, että jokin kansa nousee kehitysmaan tasolta sadassa vuodessa maailman hyvinvoivimpien maiden joukkoon. Me olemme sen tehneet.

Miten tähän on tultu? Mitä olemme matkan varrella oppineet? Arvostammeko yhä samoja asioita kuin edelliset sukupolvet?

Itsenäisen Suomen ja kansakunnan rakentaminen on ollut pitkäaikainen ja monivaiheinen prosessi. Pääasiallisesti kuitenkin Suomi kehittyi valtiomuotoiseksi 1800-luvulla eli autonomian ajalla. Maa eli tuolloin epätavallisen pitkää rauhan kautta. Se mahdollisti hiljaisen työn. Samalla kun Venäjä vapautti meidät Ruotsin vallan alta, se antoi meille tilaisuuden rakentaa valtiota. Saimme oman rahan, rautatiet, oman hallinnon. Perimme kuitenkin Ruotsin vallan ajalta monia keskeisiä perusasioita kuten oikeuslaitoksen ja demokratiakäsityksen. Olimme kasvaneet lainkuuliaisiksi, sananvapautta arvostaviksi, olimme luterilaisia.  Monet Ruotsin aikaiset hallinnolliset rakenteetkin jäivät autonomisessa tahdostamme Suomessa elämään. Läntinen kulttuuri ei tallautunut sortovallan alle. Suomi ei venäläistynyt.

Jokaisen kansakunnan keskeisiin tunnuspiirteisiin kuuluu tietoisuus omasta identiteetistä. Suomalaisuus rakentui taiteilijoiden ja sivistyneistön määrätietoisella toiminnalla. Lönnrot, Topelius, Runeberg ja monet muut kirjoittivat Suomen historiaa, Snellman, Cygnaeus jne nostivat sivistystä ja suomen kielen muiden eurooppalaisten kielten rinnalle. Gallen-Kallela, Edelfelt, Järnefelt, Halonen  jne maalasivat suomalaisuutta maailmalle ja Sibelius, Kuula, Madetoja ym sävelsivät suomalaista, omaperäistä musiikkia. Leino runoili. Valtiopäivillä Mechelin, Meurman, Yrjö-Koskinen ja muut työskentelivät voimaperäisesti oman maan hyväksi.

Kansallinen herääminen levisi suomalaisiin kyliin ennen muuta kansakoulun ja valtavan yhdistystoiminnan avulla. Valistustyötä tehtiin niin lukupiireissä, työväenyhdistyksissä, nuorisoseuroissa, raittiusliikkeessä, maamiesseuroissa ja osuustoiminnan avulla eikä kirkkokaan ollut passiivinen.  Kun Jyväskylään oli saatu opettajaseminaari, josta valmistui niin mies- kuin naisopettajia, oli kylissä kohta innostavia opettajia virittämässä harrastus- ja kulttuuritoimintaa. Kansakouluopetuksen laajeneminen ennen itsenäisyyttä oli sekin merkittävä tekijä itsenäisyyden synnylle. Kansallisen heräämiseen antoi sytykkeitä myös nopeasti laajeneva sanomalehdistö. Sieltä imettiin uutta tietoa, uusia tapoja ja asenteita. Lopulta vuoden 1905 suurlakko herätti koko kansan demokratian ja kansalaisoikeuksien vaatimiseen.

Kun vielä vuosisadan vaihteessa syntyivät modernit poliittiset puolueet, ja maahan saatiin yleinen, yhtäläinen äänioikeus niin miehille kuin naisille sekä yksikamarinen eduskunta, oli Suomella kaikki välineet rakentaa itsenäisyys loppuun.  Kansallinen nousu kehittyi vahvaksi itsenäisyystahdoksi. Eduskuntaan valittiin sen innokkaita tukijoita. Suomalaiset alkoivat ymmärtää maan olevan valtio, ei Venäjän valtakunnan provinssi.

Suomen tarinaa vei eteenpäin vahva usko unelmansa toteutumiseen.

Juhlimme viime vuonna itsenäisen Suomen satavuotistaivalta. Itsenäistymisprosessi ei ollut helppo. Suomi oli osana Eurooppaa mukana laajemmissa kansainvälisissä pyörteissä. Kokemusta kansainvälisestä toiminnasta ei kuitenkaan vielä ollut riittävästi. Tällä oli itsenäisyystaistelussa merkityksensä. Välistä kuljetettiin erehdysten kautta eteenpäin.

Kansaa rasittivat lukuisat sisäiset epäkohdat, sillä autonomian ajan lopulla ei uudistuksia saatu aikaan, kun Venäjän tsaari jätti hyväksymättä lakeja toisensa jälkeen. Eduskuntavaalejakin oli miltei vuosittain. Kansa odotti kuitenkin torpparivapautusta, 8-tunnin työaikalakia, kunnallislakia, oppivelvollisuuslakia. Se sai elintarvikepulan ja suoranaisen nälänhädän monilla paikkakunnilla juuri itsenäisyystaistelun keskelle.

Vuosien 1917-1919 myllerryksissä tuli esiin, miten vaikeaa oli yhteisymmärryksen löytyminen, vaikka suurella osa suomalaisia oli yhteisiä tulevaisuustavoitteita. Suomeen vaikutettiin ulkoapäin. Bolsevismi levisi Venäjältä ja onnistui hajottamaan sosiaalidemokraatit. Ensimmäisen maailmansodan tiimellyksessä moni katsoi Saksaan, jossa koulutettiin itsenäisyyden toteuttamista ajatellen jääkäreitä. Eduskunnan pöytäkirjat kertovat korutonta kieltä: ei riittänyt että puolueet olivat keskenään eri linjoilla suhtautumisessa vallankumouksen jälkeiseen Venäjään, ja etsiessään oikeaa hetkeä irtaantua siitä, vaan erimielisyyksiä oli myös puolueiden sisällä. Monenlaisia agitaattoreita oli liikkeellä, kukin omin tarkoitusperin. Maassa oleili vierasta väkeä, ennen muuta venäläisiä. Suomi ajautui katkeraan sisällissotaan, jonka jälkeen jättämiä haavoja on parannettu viime vuosiin saakka.

Itsenäisyyteen johtaneiden tapahtumien vyöryessä hurjaa vauhtia, oli aivan keskeistä, että poliittisten päättäjien keskuudesta nousi joukko vahvoja tulevaisuusnäkijöitä, itsenäisyystaistelijoita, jotka osasivat käyttää hyväkseen oikeita hetkiä. Heitä olivat Svinhufvud, Alkio, Kallio, Ståhlberg, Setälä, Tanner. Heidän johdollaan selviydyttiin sekavista oloista lopulta ulos. Kun keskeiset maat, Venäjä, Saksa, Ruotsi, Ranska olivat tunnustaneet Suomen itsenäisyyden, moni itki avoimesti.

Vuosi 1919 oli jo seesteisempi, kun eduskunta oli hyväksynyt kansan enemmistötahdon mukaisesti maalle hallitusmuodon. Suomesta tuli tasavalta. Oikeiston haaveilema kuningaskunta ei ollut kansan mieleen.

Itsenäisyystaistelun keskelläkin suomalaiset toteuttivat demokratiaa, kansanvaltaa kestävällä tavalla. Eduskuntavaaleissa kansa sai sanoa sanansa ja sisällissodan jälkeen uutta kunnallislakia alettiin soveltaa heti. Hämmästyttävää on, että katkeruuden vielä eläessä puolin ja toisin punaiset ja valkoiset saattoivat sittenkin astua samaan huoneeseen tekemään päätöksiä oman kotikuntansa asioista. Sovinnon löytyminen paikallistasolla pian katkeran sodan ja yli 30 000 menetetyn uhrin jälkeen lienee yhä kansainvälinen menestystarina, jolle ei juuri löydy vastinetta.

 

Suomi on joutunut useaan otteeseen sekä ulkoisten että sisäisten tekijöiden aiheuttamien muutospaineiden vuoksi määrittämään uudelleen olemassaolonsa ja toimintansa perusteet. Historian eri vaiheet osoittavat, että tietoisella päämäärätietoisuudella kansakunnan kehitystä voidaan ohjata haluttuun suuntaan.

Autonomian ajalla luotiin länsimaisille, erityisesti pohjoismaisille arvoille rakentunut kansallinen kulttuuri, joka oli välttämätön jalusta itsenäiselle Suomelle. Itsenäisyyden alkuvuosina lujitettiin edelleen kansansivistystasoa ja –tahtoa ja keskityttiin elintason nostoon. Maatalousvaltainen Suomi kasvattikin kansantuotettaan. 1930-luvun alussa orastava yhtenäisyys ja demokratian toimivuus joutuivat koetukselle taloudellisen laskusuhdanteen ja voimistuvien ääriliikkeiden takia. Jälleen tarvittiin viisaita valtiomiehiä. Sen paremmin kommunismi kuin äärioikeistokaan ei murentanut laillisuutta ja demokratiaa. Suuri merkitys oli sillä, että enemmistö suomalaisista oli vuosikymmenen puolivälissä valmis hyväksymään sosiaalidemokraatit ja maalaisliiton samaan hallitukseen. Punamultahallitus merkitsi pitkää harppausta eheyden tiellä juuri ennen talvi- ja jatkosotaa. Kalliolainen toive, että ei olisi punaisia ja valkoisia vaan isänmaataan rakastavia suomalaisia oli jo toteutunut ennen kuin miehet lähtivät sotaan.

Toisen maailmansodan jälkeen sekä ulkoinen että sisäinen identiteetti olivat taas kerran uudelleenmäärittelyn alaisena. Saksan luhistuminen ja Neuvostoliiton voitto jättivät jälkensä myös suomalaisiin. Suomalaisten suhde Saksaan muuttui miltei silmänräpäyksessä ja Neuvostoliiton vaikutus Suomeen askarrutti. Poliittinen epävakaus rasitti mieliä. Sotakorvaukset kuitenkin maksettiin viimeistä penniä myöten. Ponnistus oli tavattoman rankka, mutta sen jälkeen oli helppoa alkaa rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa. Vai oliko?

Suomen juhliessa itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuottaan 1967 oli maa taas henkisessä ja yhteiskunnallisessa murroksessa. Yhtenäiskulttuuria ylläpitäneet instituutiot menettivät yksi toisensa perään auktoriteettiasemansa. Niin kävi kirkolle, armeijalle, yliopistolle. Yleisradiokin hylkäsi yhtenäisyyskulttuuriarvot. Televisio laajeni nopeasti koko maahan ja se välitti suomalaisille uusia arvoja: yksilön vapautta, perinteisten arvojen vähättelyä, kansainvälistä solidaarisuutta. Yleisradio alkoi viihdyttää kun se siihen saakka oli sivistänyt.

Suomi radikalisoitui, vasemmistolaistui ja demokratisoitui ja muuttui samalla maatalousyhteiskunnasta teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi. Vauhtiin päästyään elinkeinorakenteen muutos mylläsi maata nopeaan tahtiin. Maaltamuutto asutuskeskuksiin ja kaupunkeihin oli ennennäkemätön.1900-luvun alun siirtolaisuuden vaikutukset olivat jääneet paljon pienemmiksi. Nyt sodan jälkeen syntyneille ikäpolville ei ollut ammatillisen koulutuksen paikkoja eikä läheskään kaikilla lahjakkailla mahdollisuuksia oppikouluun ja yliopistoon. He asettautuivat työnhakijoiksi, sillä pientilat ja metsätyömaat eivät enää elättäneet. Kasvava teollisuus ja palveluala eivät kuitenkaan tarjonneet riittävästi uusia työpaikkoja vaikka valtiojohtoisella aluepolitiikalla perustettiin uutta teollisuutta ympäri maata. Naapurimaassa oli työvoimapula. Muutamassa vuodessa parhainta työikäistä väkeä siirtyi Ruotsiin sadoin tuhansin. Suomi menetti useimmat pysyvästi. Vielä maaseutukylät ja pikkukaupungit eivät kuitenkaan kuolleet.

1930-luvulla oli eletty oikeistolaisuuden pelossa, nyt yritettiin muodikkaasti levittää kommunismia eri kanavia pitkin kansan pariin. Tiukka politisoituminen tukahdutti 1970-luvulla ilmapiiriä. Kaiken keskellä onnistuttiin kuitenkin hyvinvointivaltion rakennustyössä. Maa sai peruskoulun, laajan yliopistoverkoston, terveyskeskukset kuntiin, aukottoman eläkejärjestelmän, keskiasteen koulunuudistuksen, opintotukilain, lastenpäivähoitolain, kehitysaluelait, joiden turvin valtion johdolla luotiin työpaikkoja ympäri maata. Uudistustahti oli melkoinen vaikka täyttä yksimielisyyttä ei aina löytynytkään. Demokratiakäsityksemme mukaan perustuslain sallimia uudistuksia toteutettiin enemmistön voimin lähinnä keskusta-vasemmistoyhteistyöllä.

Suomi vaurastui nopeasti.

Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen perustui ajatteluun, että julkisin varoin luodaan aukoton turvaverkko ja annetaan jokaiselle mahdollisuus kouluttautua niin pitkälle kuin haluaa.  Rohkenen väittää, että 1980-luvun lopulla lainsäädäntötyö oli aika valmis. Valtio oli ottanut tehtäviä hoitaakseen enemmän ja enemmän kuten Juice Leskinen lauloi: ”On valtio kylään tullut, on siellä kuin kotonaan ja viimeinen kylähullu pois hoidetaan”.

Samaan aikaan kiinnostus tasaiseen hyvinvoinnin lujittamiseen hiipui ja muuttui kasvavan kansantulon jakokeskusteluksi. Hyvinvointivaltion puolustaminen muuttui itsekkääksi ryhmäkeskeisten etujen politiikaksi. Jokainen vartioi omia etujaan, vaati omaa osuuttaan kansantulon kasvusta. Maa eli omassa lintukodossaan eikä valmistautunut globalisaatioon täydellä voimallaan, vaikka oli nähtävissä että muutostarve tuli olemaan valtava. Teknologiset innovaatiot ylsivätkin nopeasti Suomeen ja siirtyminen informaatioyhteiskuntaan kävi miltei silmänräpäyksessä. Teknologian ylivoima näkyi arvojen muuttumisena. Hyvä elämä, kohtuus, tasapuolisuus jäivät huikean taloudellisen kasvun alle. Ahneus sai tilaa ja kasvoi. Kaupallisuus ja tekniset mullistukset ohjasivat ja inspiroivat jatkuvaan muutokseen ja uuden etsintään.

1990-luvun alun taloudellinen romahdus muutti kaiken. Hyvinvointivaltion rakenteet horjuivat mutta eivät kaatuneet. Yhteiskunnan perusrakenteet olivat vahvat. Kuitenkin taloudellisen ahdingon varjossa epäoikeudenmukaisuus, epätasa-arvoisuus, tyytymättömyys sekä syrjäytyneisyys vähensivät ihmisten uskoa hyvinvoivaan, tasa-arvoiseen ja huolehtivaan Suomeen. Saavutettuun eheyteen tuli säröjä. Samalla paljastui hyvinvointivaltion nurja puoli: jos kansantalous ei ole kunnossa, ei ole yhteistä rahaa, entistä useammat jäävät väliinputoajiksi. Valtio ei ole kaikkivoipa eikä lopulta yksin yksilön turva.

Suomi on aina ollut altis ulkoisille muutostuulille. 1990-luvulla uusliberalistiset ajatukset saivat nopeasti jalansijaa, ja kun kokoomus alkoi olla miltei pysyvä hallituspuolue, se levitti vapaata markkinaliberalismia rohkeammin kuin muut puolueet.

Suomen idea oli tarpeen määrittää uudelleen 1990-luvun alussa osana kansallista selviytymisstrategiaa, kun Suomi valmistautui hakemaan Euroopan unionin jäsenyyttä. Kansainväliset paineet olivat kasvaneet kestämättömiksi. Enemmistö kansalaisista ymmärsi, ettei hyvinvointi Suomea voitu ylläpitää suljetussa taloudessa. Suomi teki rohkean päätöksen, kansanvaltaisesti kansanäänestyksen jälkeen, ja astui Euroopan unionin täysivaltaiseksi jäseneksi. Demokratia toimi. Poikkeusjärjestelyjä ei tarvittu. Vuoden 1972 presidentin uudelleenvalinnan kaltaisia poikkeuslakijärjestelyitä ei haluttu, ei koettu myöskään ollut ulkoisia painostuskeinoja kuten EEC neuvotteluissa aikanaan. Laillisuuden korostus näkyi jälleen yhdentymisprosessin edetessä.

Suurin pelko unionin jäsenyyden kynnyksellä oli miten Suomi voisi säilyttää identiteettinsä, kansallisen kulttuurinsa. Olemme nyt nähneet Euroopan viimeaikaista kehitystä seuratessa, että peloista kumpuaa herkästi väärinkäsityksiä. Vääristynyt nationalismi onkin iso uhka koko Euroopalle.

Suomi on kulttuurivaltionakin nuori verrattuna moniin eurooppalaisiin valtioihin. Kulttuurimme ohuus tekee meidät erityisen haavoittuviksi. Luonnollisesti olemme alttiita modernissa maailmassa monenlaisille paineille ja vaikutteille. Yksi sellainen on englannin kielen voimistuva asema työyhteisöissä, yliopistoissa. Viron edesmennyt presidentti Lennart Meri muistutti kerta toisensa perään äidinkielen suuresta merkityksestä toteamalla, että ”kun kieli kuolee, katoaa kansa”.

Toinen huoli on sivistyksen ohentuminen. Riittämätön yleissivistys vaikeuttaa yhteiskunnan hahmottamista. Yleissivistyksen eritasoisuus kasvattaa eriarvoisuutta, lisää ryhmäkuntaisuutta ja horjuttaa kansankunnan yhtenäisyyttä, eheyttä.

Suomella ei ole kovin monia menestystekijöitä. Olemme väkimääräisesti vaatimaton maa. Ilmasto on ankara eikä raaka-aineitakaan ole liiemmälti. Koko ikäluokan koulutuksessa on yhä valtava voimavara, suuret mahdollisuudet nostaa sivistystasoa ja elintasoa. Koulutus on kiistatta ollutkin hyvinvoinnin ja eheyden ylläpitäjä. Toteutetun koulutuspolitiikan erityisansio on ollut juuri sen ymmärtäminen, että jokainen suomalainen nuori on tasa-arvoinen yleissivistyksen saannin suhteen. Modernissa maailmassa koulu on enää kuitenkin vain yksi sivistyksen jakaja. Kun lisäksi tiedosta on tullut kauppatavaraa, se on luonut uuden uhan – valemaailman, joka tuhoaa ihmisten mielet. Tämän torjumiseen auttaa vain vahva sivistys. Kunnollisen yleissivistyksen saaminen on edelleen jokaisen perusoikeus, josta ei voida tinkiä.

Suomen juhliessa itsenäisyyden satavuotistaivalta saatoimme kuitenkin todeta suomalaisen kulttuurin elävän vahvana. Identiteettimme ja itsetuntomme ovat kohdallaan. Kulttuurimme rikastuu koko ajan eri kulttuurien vuorovaikutuksessa.

Onko nyt uusia uhkakuvia näkyvissä? Onko Suomen tarina peräti kuihtumassa? Vai jatkuuko se?

Itsenäisellä Suomella on aina ollut tavoite, unelma, jota kohti kulkea. Ensin se oli itsenäisyyden rakentaminen, sitten sen säilyttäminen, sotakorvausten maksaminen, jälleenrakennus, hyvinvointiyhteiskunnan luominen.

Taaksejääneen sadan vuoden työn hedelmät ovat arvokkaat. Olemme oppineet, että

  1. Kansakunnan eheyden rakentaminen sovintoa arvostaen ja vakaan ulkopolitiikan onnistuminen ovat kestävyyden perusedellytyksiä.
  2. Aidon demokratian, kansanvallan kunnioitus, sananvapaus, tasavertaisuuden korostus ovat korvaamattomia arvoja.
  3. Hyvinvointiyhteiskunnan merkitys eheyden ja turvallisuuden rakentamisessa on ollut iso.
  4. Oman kielen ja kulttuurin kehittäminen on kasvattanut suomalaisten itsetuntoa ja vahvistanut identiteettiämme.

Mutta nyt

Suomi muuttuu kiihtyvällä vauhdilla ja suomalaisuus sen mukana. Kaupungistumisen paine on kova. Suomalaisuuteen on liittynyt erityislaatuinen luontosuhde. Siinä metsällä ja maaseudulla on ollut keskeinen asema. Tänään liian moni harvenneissa maaseutukylissä ajattelee, että heidät on unohdettu. Yhteiskunnan polarisoituminen maaseudun ja kaupunkien, eri alueiden mutta myös ihmisten kesken on alkanut. Eri syistä muodostuu toisiaan vastaan olevia ryhmiä mikä ei kuulu suomalaiseen yhteiskuntaan. Keskinäinen kommunikointi uhkaa katketa.

Meiltä puuttuu tässä murrosten myllerryksessä yhteinen päämäärä ja se on paljon. Mikä se voisi olla? Jatkuva hyvinvoinnin kasvattaminen, suomalaisuuden uudistaminen, harmoninen elämä, sivistyksen palauttaminen, eheyden varjeleminen?

Tunnettu suomalaisen kulttuurin tuntija, akateemikko Kustaa Vilkuna tähdensi usein, että paikallisuus on kamppailua samanlaistumista ja henkistä köyhyyttä vastaan. Hän oli mielestäni tavattoman oikeassa. Lisäksi on nähty, että vakauden ja demokratian mahdollistamisessa paikallinen hallinto on kansallista hallintoa parempi ottamaan huomioon asukkaiden toiveet.

Nykyihminenkin jäsentyy yhteisöönsä kulttuurinsa kautta. Samalla kun kulttuuri sitouttaa ihmisen yhteisöönsä, se antaa hänelle myös sisäistä rauhaa ja kasvattaa turvallisuuteen. Elämän mielekkyys avautuu kunkin kulttuurisessa yhteisössä. Yhteisöllisyys on milloin paikallista, alueellista, kansallista, eurooppalaista ja viime kädessä maailmanlaajuista. Se sisältää joka tasolla välittämisen ja vastuun niin toisista ihmisistä, kulttuureista, rakennetusta ympäristöstä kuin myös puhtaasta luonnosta. Kulttuuristen arvojen varjeleminen onnistuu vasta, kun ymmärrämme niiden tärkeyden kansakunnan tulevaisuudelle.

Tulevalle kehitykselle onkin ratkaisevaa miten onnistumme vahvistamaan paikallisuutta, alueiden omaa identiteettiä. Täältä omaleimaisuus, suomalaisuus kumpuaa ja kiinnostavuus nousee. Uutta syntyy vain siellä missä on vahvat juuret. Kannamme kulttuuristamme itse vastuun. Kodit, koulu, media ja poliitikot ovat avainasemassa huomisen rakentamisessa.

Sanoin alussa, että Suomi on hyvä maa, ei täydellinen mutta hyvä. Suomi on maailman vähiten epäonnistunut maa. Kun vietimme viime vuonna satavuotisjuhlavuotta, saimme iloita yhdessä monista asioista. Se loi toivoa. Voisiko yhteinen unelmamme rakentuakin siitä, että oikein keskitymme eheyden, hyvinvoinnin ja avoimen demokratian, keskinäisen ymmärtämisen, hyvän keskustelukulttuurin varjelemiseen ja mietimme mistä yhteisistä arvoista kannattaa maailman muuttuessa ympärillämme yhä pitää kiinni. Ne ovat kuitenkin viime kädessä kaiken tekemisen motivaattori ja niillä tulkitsemme tapahtumia sekärakennamme maailmankuvaamme.